OnneksI, oih onneksi! Tuli nimittäin ihana mieheni kotiin työmatkalta. Oli suhteellisen haastava kolme päivää peffapotilaan ja siskonsa kanssa mutta selvittiin kyllä kunnialla. kahden kanssa kyllä pärjää. Kolmen ei enää. Kolmosten siis.
Monikkoperheiden läheiset, jotka luette tätä blogia ja mietitte joskus, miten voisitte auttaa perheitä jaksamaan paremmin arjessa ilman, että apu koetaan tuputamisena tai mukamas vääränlaisena. Tässä tulee kuuma vinkki: mikään ei ole mahtavampaa kuin saada valmista ruokaa itselleen naaman eteen kävijöiden mukana. Isomummi tuli jelppiin parina päivänä tuoden mukanaan mulle ruokaa. Eilen puolestaan saapui yllätysvierailulle hyvä ystäväni T kokkausainesten kanssa ja teki pastaa. Jesh!
Tänään oltiin kuuntelemassa miehen veljen keikkaa. Mies tuli työmatkalta ja ilmoitti, että nyt lähdetään rentoutumaan. Näin tehtiin. Likat siirtyi mummilaan alta puolin tunnin. Ollaan todellisia lottovoittajia, kun toiset iaovanhemmat asuvat täasä vieressä. Eikä Lahtikaan kaukana ole. 🙂
Voi noita meidän tyttöjä. Käsittämätöntä juttua heillä kahdestaan. Ensinnäkin, syövät toistensa korvia ja paidan hihoja. Toiseksi, juttelevat keskenään jotain, mitä en todellakaan ymmärrä. Sellaista jokellusta se on, mutta kuulostaa puheelta intonaatioltaan. Jännän kuuloita. Ja hauska seurata, mihin se kehittyy!
Nyt mä nukun. Nukuin muuten eilenkin 22-09. Jumalaista. Nyt sen tosin vasta alkaa ymmärtää, kuinka väsynyt on ollut.
Double Happy 
Moro!
Kyllä mä voin ihan raa’asti myöntää, että on ihan perseestä olla yksin lasten kanssa monta päivää. Mun puoliso on paljon työmatkoilla ja meillä on kaahotusikäiset tenavat (1 v ja 3 v). Olenpa siis ottanut tavaksi, että kun käyn vessassa, niin pidän ovea auki, jotta voin samalla valvoa, että mitä tapahtuu (lähinnä ettei toinen tapa toista). Siinä on se mukava puoli, että 1 v:n saan usein seurakseni (pönttö on maailman jännin).
Huomasinpa sitten tässä erään kerran, kun meillä oli vieras kylässä, että ihan tyytyväisenä pissittelin meidän vessan ovi auki. NOLOA! Onneksi oli sentää seinää näkösuojana.
Ai, pitääkö joku ovea kiinni? 😉 😉 Just tätä hetkeä ajatellen ostin muuten leikkikehän. Vielä täytyy kehittää siihen väliseinä muksuille, koska muuten ovat toisissaan kiinni heti ja hukkaan valuu sekin investointi. Mut 3’vee ei taida enää kehässä pysyä? Ei vaikka mitä tekis… 😉
Suhteellisen raskaita hommia noi yh-setit. Nooh, mä oon toukokuussa Briteissä työmatkalla 4+4 päivää saman kuun aikana. Ans kattoo… 😉
P
Just muuten luin monikoidenkim foorumeilta, että pönttö se on, joka eniten kiehtoo noita yksvuotiaita. 🙂
Jep! Tuntematta elämääsi sen enempää, voin kertoa, että olet monellakin tapaa onnekas (ainakin tripla- tai okto-onnekas!) 😉
Kaikki eivät saa kokea sitä onnea, että puoliso hoitelee lapsia, on mukana perheen arjessa, isonvanhemmat on mukana, sulla on mahdollisuus päästä 4+4 pvää reissuun. Tuo kumppanin osallistuminen on ihan tieteellisesti tutkittu olevan kestävän parisuhteen ennustava tekijä, etenkin kun on lapsia.
Mun mieheni on työnarkomaani (juu, kärsii siitä itsekin monella tapaa). Surullisinta siinä on se, että esikoinen ikävöi häntä valtavasti ja myös osoittaa sen. Näin ei pitänyt olla, mutta minkäs teet, kun sopimukset ei pidä (mieheni tosiaan halusi lapset).
Joten anna extrahalaus miehellesi!
Niinpä! 🙂 Ja sillä tavalla olen pyrkinyt korttini pelaaman, että kun itse annan paljon, myös muut tekevät saman minulle päin. Auttamalla muita silloin, kun he ovat tarvinneet apua, voi ottaa itsekin tarjotun avun ilolla vastaan.
Kyllähän tuo mies sellainen kultakimpale on, ettei hyvä tosi. ❤
Tiedätkö, mikä miestäsi estää tekemästä narkomanialle käytännössä mitään, kun hän kerta sen kuitenkin tunnistaa itsessään? Siitähän se muutos yleensä lähtee, joten voisi ajatella, että ensimmäinen askel on otettu?
Mä oon trhnyt tietoisen päätöksen elää elämääni lapset ekana, vaikka ennen lapsia työ oli mulle kaikki kaikessa. Toisaalta, en tiennyt, mitä muuta elämään mahtuu, kun oli ainoastaan työ, parisuhde, ystävät ja omat harrastukset. Nyt on niin kovin paljon muutakin.
Kuinka paljon sä kärsit tuosta tilanteesta itse? Tuntuuko susta kurjalta selitellä esikolle, miksi isä ei niin pysty osallistumaan muun perheen arkeen? Sori, että mä näin utelen, mutta aihe oikeasti kiinnostaa ja koskettaa.
P
Tuntuuko susta kurjalta selitellä esikolle, miksi isä ei niin pysty osallistumaan muun perheen arkeen? Sori, että mä näin utelen, mutta aihe oikeasti kiinnostaa ja koskettaa.
Ja vielä vastaus tähän, että tottakai tuntuu tosi kurjalta lohduttaa lasta tällaisessa asiassa. Yritän kuitenkin itse olla myönteinen enkä näyttää myötäsuruani hänelle (jos onnistuu, joskus ei). Sanon kuitenkin, että saa surra ja halaan ja lohdutan. Lapseni piirtää paljon isän ja itsensä kuvia, joten kai se on jonkinlaista terapiaa hänelle.
Hei taas!
Mäkin tein sen päätöksen, kun tein päätöksen saada lapset, että he tulevat ykkösenä ja vaativa työni kakkosena. Tästä päätöksestä iloitsen päivittäin, koska olen työssänikin tulevaisuutta pohtiva ihminen ja lapsissa on tulevaisuus. Klisee, mutta tätä on mukava toteuttaa käytännön tasolla kotona 😉
Puolisoni on hakeutunut terapiaan ja yrittää kaikkensa, mutta perusongelma on tuo ”ei”:n sanominen. Hän on itsekin tosi uupuut tilanteeseen ja voin vain kuvitella, mitä tuo tarkoittaa työtehon kannalta.
Minähän en kärsisi tästä yhtään, jos olisin töissä (missä taas kohta olenkin). Mulla on paljon ystäviä, äitini, anoppini ja sisarukseni perheineen. Suurimmat kärsijät ovat lapset. Ja vuosien päästä niiitetään, koska lasten kanssa ei hyvää suhdetta luoda, jos ei ole paikalla. Hän menettää niin paljon. Kuvittelee, että yhdellä laadukkaalla uintireissulla kerran kuussa voi kuitata kaiken. Esikoinen kysyi eräänä päivänä, että koska isi jää eläkkeelle…Musta on pöllöä, miten mun mies ei näe, kuinka upeita, fiksuja ja iloa tuottavia lapsia hänellä on!