Mansikkaluomen kuulumiset: osa III


Oltiin sairaalassa aloittamassa Propral mansikkaluomiin 27.-29.12. Jo ensimmäisenä päivänä huomasin, että Ellan pakarassa oleva luomi alkoi aukeilla ja kipeytyä. Mainitsin asiasta, mutta kukaan ei huolehtinut asiasta sen suuremmin. En minäkään. Koko kolmen päivän ajan luomi muuttui pahemman näköiseksi, mutta päästiin kotiin normaalisti perjantaina. Saimme ohjeeksi olla uudelleen yhteydessä, mikäli luomi tulee kipeämmäksi. No tottakai se tuli kipeämmäksi, koska vaippa ja siellä ovat tavarat hinkkas ja hautoi luomea jatkuvasti.

Lopulta eilen koko pakara oli niin arka, ettei tyttö pystynyt istumaan ja jouduin tekemään kotikutoisia vaippoja eli saksin Nature Babyistä palasia pois, käytin sideharsoja ja muotoilin omia virityksiä leikkailemalla vanhoja bodyja ja liittämällä niihin siteistä vaippoja. Kaikki ratkaisuni olivat lopultaeErittäin epäkäytännöllisiä, eivätkä auttaneet lapsparkaa riittävästi. Kasvojen luomi ja tumppuratkaisu olivat paljon helpommat.

Ahteri oli aina vaan kipeä, ja tänään oli pakko soittaa Pirkkalan terkkariin ja Taysiin, josko asialle voidaan tehdä jotain. TK:ssa ei ollut aamulla päivystystä ja kun soittelin myöhemmin uudelleen, en päässyt enää läpi. Taysissa vastasi supernuiva sairaanhoitaja, enkä saanut meidän ihanaa lääkäriä Kuuselaa kiinni pyhänä ja päätin heti, ettei lähdetä Taysiin jonottamaan. Niinpä suunnattiin yksityiselle, onhan meillä vakuutukset. Tällä kertaa mentiin Koskiklinikalle Outi Saarenpää-Heikkilälle. Oikein mukava rouva. Otti meidät sydämellisesti vastaan, osasi lastenlääkärin HC-kikat (ei katsota vierastavia lapsia silmiin yms.) sekä tutki molemmat tytöt huolellisesti.

Sofia lähti mukaan siksi, että hänellä on ollut kuumetta pari päivää yli 38 ja ajateltiin, että tässä tapauksessa samassa se menee kaksi kuin yksikin. Taloudellisesti näin ei muuten ole muualla paitsi Mehiläisessä toisinaan. Ja sielläkin pitää olla tietty mukava lääkäri.

Myös Ella on ollut kuumeessa neljättä päivää, joten tsekattiin samalla korvat ja muut torvet. Ei ollut kummallakaan mitään niissä eli virusperäistä. Lääkkeeksi saatiin Pronaxenia, jota tosin ei suositella alle 10-kiloisille, sekä tuttua, hyväksi todettu Panadolia. Niillä saatiin tämäniltainen rytmi normaaliksi, Jopa niin normaaliksi, että ehdin puhua äitini kanssa puhelimessa yli tunnin ja kirjoittaa näinkin pitkän postauksen. Eli saatiin lapset nukkumaan ajoissa, jesh! Kyllä tässä kuuppaa on kiristänyt, kun ollaan valvottu molemmat miehen kanssa viimeiset kolme yötä itkevät reppulat sylissä välillä 03-07. Monikkovanhemmuuden iloja: lapset eivät lopu kesken vaan kummallakin riittää! ;D

Ellan hanukkaankin keksittiin apu. Koomista sinänsä, että lastenlekuri soitti Taysiin päivystyvällä lastenkirurgille konsultaation, mitä luomelle tehtäisiin. Itsehän siis suunnittelin hankkivani rasvalappuja, joihin myös kirurgi päätyi. Mitäs muutakaan noille voi tehdä kuin pienentää kipua? Niitä ei leikata, eikä niitä voi muutenkaan hoitaa. Hyvä merkki on, että kun luomi alkaa aueta, ja valitettavasti samalla myös kipeytyä. Silloin se on usein lähdössä vekka, sanoivat sekä päivystävä että oma lääkärimme Sihvonen. Sitä odotellessa.

Mutta voitte arvata, kuinka kipeä Ellan pakara on ollut, kun ei hänelle ole pystynyt vaippaa ja vaatteita itkutta laittamaan ja istuminen ja pakarasta tukeminen nostaessa on ollut täysin mahdotonta. Ja onhan tuo luomi härskin näköinenkin, eikö?

Ärtynyt mansikkaluomi eli hemangiooma pakarassa

Sitten loppuun pari nätimpää kuvaa lekurireissulta, jolla toimimme erään vanhan rouvan enkeleinä. Rouva oli tullut aleostoksille autolla ja inva-kortilla piti päästä parkkitalosta ulos ilman maksua. Kukaan ei vastannus P-talon keskuksesta puhelimeen, joten sekä rouva että hänen Nissaninsa olivat jumissa ulosmenoliuskalla. Rouvalla ei ollut euroakaan rahaa, eikä liioin kortteja ja puomia ei pystytty avaamaan. Minä ystävällisesti lupasin, että kyllä mieheni maksaa rouvan ulos, sillä itsellänihän ei ollut lompakkoa mukana. Lompakko löytyi sängyn alta btw. 3,50 e pistettiin rouvalle ja avot, pääsi ulos ilman sydän- tai paniikkikohtausta. Itsehän löysin eilen parkkiautomaatista 4 euroa, joten tämä kuittaantui sillä. Koomista sinänsä, että juuri eilen löysin ne rahat ja tänään sitten toinen ihminen sai niistä näin suuren hyödyn. Yritin eilenkin jakaa saaliistani kahta euroa parkkilipukejonossa takanani seisoneelle miehelle, muttei kelvannut. ;D

Mainokset
Tagged with: , , , ,
Kategoria(t): Äitiydestä, Kaksikon kanssa reissussa, Kaksosten arki, Kuvia elämästä, Sairaalassa, Sairastelu, Tunteita ja tuoksuja
23 comments on “Mansikkaluomen kuulumiset: osa III
  1. Eeva sanoo:

    Voi puuh, mä en tienny, että löytyy toinenkin luomi…ja mistä paikasta! Aika hankalaa! Toivotaan, että luomet rupee nopeesti kutistumaan.

  2. Teresa sanoo:

    Hei!
    Olen seurannut tätä(kin) blogia aika aktiivisesti.
    Nyt minulle on tullut ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että olisiko järkevää tässä vaiheessa muuttaa blogisi rekisteröitymisen vaativaksi.
    Ainakin Ellaa ajatellen. Keskustele puolisosi kanssa, mitä hän on mieltä.

    Ystävällisin terveisin,
    Teresa (kahden vähän vanhemman lapsen äiti)

  3. heidi sanoo:

    Mun parilla puolitutun lapsella on mansikkaluomia..ei oo ikinä tullu mieleen että niistä on oikeesti noin paljon ”vaivaa” ja että ne vaatii hoitoa..voi pientä reppanaa..toivottavasti paranee pian ❤

    Oon jääny ihan koukkuun sun blogiin ja pitää jokapäivä tarkistaa ootko kirjotellu 🙂
    teiän lapset on ihania ja pakko ihailla sun asennetta kaksosten hoitoon ja muuhunkin..tuntuu ettet ikinä valita mistään ja oot vaan onnellinen kaikesta..

    • onnipotkas sanoo:

      Moi,

      Kiitos Heidi kannustavista sanoista! 🙂 En osaa stressata, vaikka toki huolehdin ja murehdinkin tyttöjen hyvinvoinnista, niinkuin varmaan jokainen äiti. ❤

      Mulla asenne kumpuaa mun omasta taustasta. Kun kerran on menettänyt kaiken, ja melkein henkensäkin siinä samalla, on niin monta syytä olla tyytyväinen siihen, että asiat on näinkin hienosti. 🙂 Elämä ottaa ja antaa. Mä koen, että mulle se on antanut niin paljon enemmän, mistä ikinä osasin haaveilla.

      Nyt mä taas aktivoidun, kunhan saan pikkuiset terveeksi.first things first! 🙂

      P

  4. onnipotkas sanoo:

    Eeva,

    joo,noita piisaa, mutta melko arkisia asioita luomet ovat. Ja mikä tärkeintä, asia on saatu parempaan kuosiin. 🙂 Murheellisi juttuja, mutta niin pientä muiden asioiden rinnalla.

    Teresa,
    Näin on tarkoitus tehdä jokatapauksessa, kuten kirjoittelin aikaisemmin. Mikä osa blogista huolestuttaa, olis mukava kuulla tarkemmin näkemykseksesi. 🙂

    Meille tällaiset luomet sun muut on hyvin arkisia aiheita ja toistaiseksi koen voivani blogata myös näistä elämän pikkuviboista julkisesti. Mansikkaluomista ei juurikaan kirjoiteta avoimesti, vaan niitä vähätellään ja halutaan epätoivoisesti piilotella. Niitä hävetään ja häpeä aiheuttaa lapselle itselleen, joka ei yleensäluomista niinkään huolehdi, ongelmia. Ja puhun nyt tällaisiat viattomista luomista, enkä noista pahemman luokan. Mun mielestä häpeään ja piilotteluun ei ole aihetta. Mitä enemmän asioista vaietaan, etenkin aroista sellaisista, sitä nolommaksi suhtautuminen ja Vaikeammaksi avun löytäminen ja pyytäminen muuttuu. Mun mielestä asioista, joihin tarvitaan muutosta, pitää pystyä puhumaan. Se on sekä Ellan että monien muiden hemangiooma-lapsien etu.

    Itse ylipäänsä en koe mieleiseksi blogata vain elämän positiivisista puolista, enkä pelkästään niistä asioista, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä teemoja. Vaikka kyseessä on lapset, en usko tämän blogin aiheuttavan heille ongelmia nyt tai myöhemmin. Mä uskon, että tyttäreni on tyytyväinen siihen, että blogi piilotetaan, mutta mun mielestä sen aika on kuitenkin vähän myöhemmin. Lisäksi mä uskon siihen, että mun tiukka mummien, isomummien ja juuri puolison blogiraati huomauttaa, mikäli blogiaiheet alkaa olla liian arkoja. Mansikkaluomi pakarassa ei ole omasta mielestäni tällainen ja tämäntyyppisisä jutuissa se raja itselläni menee. Harmi, ettei rekisteröityminen sinänsä ei suojaa sillä tavalla, miten itse sitten tahdon, vaan tulen sulkemaan koko blogin ja siirtymään muihin medioihin jatkossa.

    Ja tottakai toivon, että onnistun kasvattamaan Ellasta niin vahvaluonteisen ja asioita fiksusti suhteuttavan tytön, ettei ainakaan mansikkaluomet nouse kynnyskysymykseksi mukavan lapsuuden elämisessä. Eli itse en koe Ellan mielekkään elämän olevan millään tavalla uhattuna tämänhetkisen blogisisällön valossa. Itse toki pidän siitä huolen, ettei näin ole myöhemminkään. 🙂

    kiitos kun jaoit rohkeasti näkökulmasi! Arvostan sitä suuresti! 🙂
    P

  5. Riitta sanoo:

    Minusta on kiva lukea teidän kuulumisia. 🙂 Mansikkaluomesta todellakin saa hyvin vähän tietoa. Meidän tytöllä alkoi juuri pari päivää sitten tuo propral-lääkitys. Hänellä on nenässä mansikkaluomi ja se kasvaa sisäänpäin.

    • onnipotkas sanoo:

      Moi Riitta,

      Aloitettiinko teilläkin osastolla? 😀 Oliko sama annostuksen nosto kuin meillä eli 1, 3 ja 5 mg:aa 3 x vuorokaudessa?

      Tänään kun katsoin Ellan naamaa, huomasin entistä selkeämmin eron aiempaan. Luomeen oli alkanut tulla selkeitä valkoisia juovia. Ikäänkuin pieniä polkuja suurien punaisten maanteiden välissä. Lisäksi se luomi alkanut hilseilemään. Olen päätellyt, että iho uusiutuu jollain tavalla. Ja onhan se luomi laskenutkin!

      Mahtava löytö tuo betasalpaaja. Jos on meidän kirurgia uskominen, niin ennen noita hoidettiin kauheita sivuvaikutuksia aiheuttavilla lääkkeillä, joita saatettiin esim. syöpään käyttää normaalisti. Ei kovinkaan kiva vaihtoehto!

      Mäkin toivon Ellan osalta, että lääke estää luomen kasvamisen. Se riittää, koska silloin näkö ei häiriinny. se, että luomi on vaalentunut ja madaltunut on suurta extraa. Meillähän vaikutus näkyi tosi nopeasti mutta tyypillisesti menee vähintään 10-14 vuorokautta, ennen kuin muutoksia havaitsee paljaall silmällä. Tämäkin siis tietoa, jota olen saanut jenkkien hemangioomayhdistyksen kautta. Mutta eiköhän nämäkin asiat ole yhtä uniikkejä kuin mitä meidän kaikkien lapsetkin ovat? 😀

      Tsemppiä teille hoitoihin! Kerro ihmeessä, jos jaksat, miten etenee!

  6. heidi sanoo:

    Pisteet kohos taas entisestään kun luin ton sun vastauksen Teresalle..
    Musta on ihan sairaan hienoa että sä kerrot tosta mansikkaluomesta ja siihen liittyvistä asioista ihan rehellisesti..kuten jo aikasemmin kirjotin että mulle ainakin tuli yllätyksenä mitä kaikkea siihen liittyykään.. En ymmärrä mitä haittaa siitä voisi lapselle olla..ja jos tolla kommentilla nyt viitattiin jotenki kaukasesti tohon valokuvaan luomesta ni monissa blogeissa ihmiset lisää vauvoistaan nakukuviakin..

    Meiän vauvalla on täydellinen huuli-ien-suulakihalkio ja ihan avoimesti minäkin puhun asiasta ja oon laittanu lapsesta kuvia ennen korjausleikkauksia jne.. Mä aion opettaa meiän pojalle ettei sen ikinä tarvitse hävetä itseään eikä piilotella arpia tai muuta vastaavaa..

    • onnipotkas sanoo:

      Moiks,

      Vielä nopea, joskaan ei lyhyt vastaus, ennen kuin tää äitee kuukahtaa. 😀

      Saanko Heidi udella, minkä ikäinen poika sulla on? Minkä ikäisenä noita leikkauksia yleensä voidaan tehdä? 😀

      Mä oon aina ollut kokemuksiani jakavaa sorttia. Mun kantapäätä on niin monesti säästetty sillä, että mulle on kerrottu asioita, joista yleisesti vaietaan, enkä halua tehdä tätä kanssa ihmisille. Keneltä se on pois, että jaan omia kokemuksia ja hyväksi havaittuja käytäntöjä muille? Ei ainakaan Ellalta pitäisi olla. Mun mielestä on aika hassua, että ihmiset moralisoivat toisiaan monesti juuri noista lasten kuvien jakamisista blogeissa ja sitten postaavat itse juurikin niitä suihku- ja nakukuvia esimerkiksi Facebookiin, jossa ne on kaikkien omaisuutta ja niitä voidaan käyttää hyvin pitkälti missä tahansa kontekstissa.

      Kyllähän mä mietin hetken, voinko postata kuvan Ellan pakarasta blogiin. Mutta niin pitää toimia, kuin saarnaa. Kun sanoo olevani kovaa luu, joka ei aina ensimäiseksi pelkää pahinta (eli tässä tapauksessa kuvaan liittyviä ikäviä mielleyhtymiä), niin parempi vaan toimia niinkuin ajattelee. Peffa on vaan peffa ja niitä näkee vaatteissa ja ilmankin jokapaikassa, mihin katsoo. Ihan jo lasten vaatekatalogeissa pyörii alusvaatteisillaan pikkutyttöjä ja -poikia, mikä on muuten yksi aihe, josta täytyy muotialalla nuoresta asti olleena kirjoittaa. On tullut törmättyä yhteen jos toiseenkin keskusteluun aiheesta.

      Mulla on vahva usko siihen, että lapsistani kasvaa monella tapaa samantyyppisiä aikuisia, mitä itse olen, sillä minä (ja mieheni) sekä mun ihanat avoimet vanhemmat ovat ne lähimmät mallin antajat varhaislapsuudessa. Meillä on kotona puhuttu elämän iloista ja suruista, ja tällainen laaja tunnekirjo sekä kyky tutkiskella omia ja toisten tunnereaktioita, on auttanut mua monet kerrat teini-ikäisenä ja aikuisena. Samaa toivon lapsilleni.

      Olen myös innostuvaa sorttia. Kun keksin jonkun aiheen, josta mun on pakko tietää enemmän (kuten nyt tämä mansikkaluomi-show), otan siitä selvää viimeistä piirtoa myöten. Jos lapseni saa apua siitä, että äiti hankkii asiasta mahdollisimman paljon tietoa ja näkemystä, olen valmis lukemaan vaikka lääkäriksi. Ja aina parempi, mikäli muutkin hyötyvät siitä, mitä tiedän asiasta. En nyt äkkiseltään keksi mitään järkevää syytä, miksi panttaisin aihetta. Lapsen MAHDOLLINEN häpeä ei ole sellainen mun mittaluokassa ja toivon, että pystyn opettamaan lapsilleni suhtauttamisen taitoa. Eli juuri niitä asioita, joita säk Heidi nostit esiin. 😀

      Tottakai on toisinaan hyvä olla huutelematta liikaa heikkouksistaan tai ongelmistaan (esim. työhaastattelussa tai niiden ihmisten seurassa, joiden tietää kuitenkin käyttävän asioita itseäsi vastaan), mutta pääasiassa kokemusten jakaminen ja vertaistuki tekee meistä kaikista yhdessä enemmän.

      Hyvää yötä!

      • heidi sanoo:

        Meiän poika täytti 3.1 vuoden 🙂 ensimmäinen leikkaus nenä-huuliplastia oli 4kk iässä ja nyt 9kk iässä suljettiin kova suulaki,korvat putkitettiin ja nenärustoa muokattiin.. ulkoapäin näkyy enään pieni punertava arpi huulen ja nenun välissä 🙂 seuraava leikkaus on sitten 7-8 vuotiaana..luunsiirto nimeltään..ikeneen siirretään luuta siis.. hampaita aletaan oikomaan jossain vaiheessa ja puheterapia alkaa 2-3vuotiaana.. Meillä on kaikki sujunu tosi hyvin..syömisen kanssa oli aluksi ongelmia ja onhan Nuutti ikäistään pienemmän kokoinen mutta niin mahdottoman reipas ja ihana lapsi että ❤ Nuutti sai myös rajusta synnytyksestä johtuen lisämunuaiseen verenvuodon ja munuaisallas on hieman liian lavea..verenvuoto tyrehty itekseen ja nyt ultrilla seurataan munuaisallasta joka ei oo ikinä aiheuttanu mitään ongelmia.. Ihan tavallista onnellista lapsiperheen arkea eletään 🙂

        lisää tietoa halkioista voi lukea halkio.fi sivulta ja Töölön sairaalassa on sellanen osasto kun HUSUKE jossa pyritään hoitamaan kaikki suomen halkiopotilaan 🙂

      • onnipotkas sanoo:

        Hei kiitos linkeistä!

        Mulla on kanssa lähipiirissä tuttuja, jotka ovat noita leikkauksia käyneet läpi. On vaan niin hienoa että halkiot hoidetaan niin näppärästi kuntoon nykypäivänä! 😀 Ja uskon siihen, että niille annetaan, ketkä jaksavat kantaa. Niitä yleensä koetellaan kovimman mahdollisen mukaan. Ja auta armias, kun alun huolista ja suruista on selvitty, sitä ollaan niin paljon vahvempia kuin koskaan aikaisemmin! ❤

        Ihana nimi Nuutti! Missä sun blogia Heidi voi lukea?

      • heidi sanoo:

        Mulla on aika alkutekijöissä (ja huonosti päivitetty) elämäni ensimmäinen blogi osotteessa:
        http://aikahalia.blogspot.com/

  7. Teresa sanoo:

    Hei blogisti & lukijat!
    Minun on vaikea selittää, miksi tuli sellainen ”tunne” (vrt edell. kommentini). Olen intuitiolla elävä ihminen ja keskivertoa enemmän erilaisia ihmiskohtaloita sivunnut sekä lasten kasvua ja kehitystä jatkumolla seurannut. ”Ajallisestikin” olen jo ansioituneempi kuin nykyäidit. Ummehtunut siis. Pihalla.

    Mielenkiintoistahan on, että meillä on ensimmäistä kertaa kasvamassa lapsia, joiden vanhemmat ovat tehneet valinnan heidän puolestaan julkaista heidän elämäänsä (ripausta siitä) koko maailman ulottuville.
    Lapsilta ei ole kysytty mitään. Toiset julkaisevat takaraivot, toiset ”päivän asuja”. Viatonta, mutta melko turvallista. Vanhemmat päättävät. Alastonkuvia en suosittele kenenkään julkaisevan toisesta ihmisestä, etenkään lapsesta. Itsestään jokainen täysi-ikäinen saa julkaista mitä vaan, privaattihenkilönä tosin. Tällöinkin kannattanee hetkisen ajatella ensin omaa jälkikasvuaan.

    Lapsella on tietty temperamentti ja herkkyys on asia, jota ei voi ”kasvattaa”. Eri ikävaiheissa lapset saattavat reagoida hyvinkin voimakkaasti (herkkyydestä riippuen) hyvinkin erilaisiin asioihin.
    Kaikesta ei kerrota huolehtivaisimmillekaan vanhemmille.
    Lisäksi lapseen alkavat vaikuttaa muutkin voimat tasan silloin, kun ensimmäisen hoitopaikan ovi napsahtaa vanhemman takana kiinni.

    Mansikkaluomet sinälläänhän eivät ole sen kummempia kuin akne, hörökorvat, punainen tukka tai maksaläiskät. Pikkusiskollani oli mansikkaluomi, eikä sitä koskaan tarvinnut piilotella tai hävetä. Eikä kukaan ympäristössäkään niin suhtautunut! Mutta se olikin kultaista 80-lukua, ennen medikalisaatiota ja fanaattista ulkonäkökeskeisyyttä.

    En ole järin uskonnollinen, mutta uskon siihen, että ”tee toiselle niinkuin toivoisit itsellesi tehtävän”. Minä en haluaisi, että äitini olisi julkaissut minusta neuvolan rokotuskuvia tai kuvia siitä, kun makasin sairaalassa keuhkokuumessa etc. Rakastava vanhempikaan ei voi tietää, mitä lapsi haluaa 5 -vuotiaana, 8 -vuotiaana tai auta armias 15 -vuotiaana itsestään olleen julkaistun. Yläkoululaisten sosialinen mediamaailma on jo tänään hyvinkin julmaa.
    Tuli mieleeni vielä sellainen ajatusleikki, että mitäpä jos julkaisisin blogia oman äitini elosta vanhainkodissa dementiaosastolla. Tottakai haluaisin, että minulla olisi hänen (ennen dementoitumista hankittu) suostumuksensa! Blogiaihe sinällään olisi hyvinkin tarpeellinen, normielämää, vaiettua, piiloteltua.

    Minulle tuli pelkkä tunne, ehkä koska olen paljon tekemisissä lapsukaisten ja nuorten kanssa ja heidän murheitaan kuuntelen. Millään erityisen kovalla faktalla en pysty argumentoimaan. Minusta vain olisi mukava, jos tätäkin puolta tuotaisiin esille. Monesti me aikuiset omine touhotuksinemme olemme niin kaukana lasten maailmasta kuin olla voi (been there, done that). Vertaistukenahan tämä blogi varmasti toimii kiistämättömästi. ”Potilas” vaan ei ole kirjoittaja.

    Ystävällisesti tervehtien,
    Teresa

    PS. Häpeä on hyvin varhaisen lapsuuden kokemuksista kumpuava tunne, joka ei synny siitä, että vieraat ihmiset tuijottavat. Se syntyy siitä, että läheinen ihminen (usein äiti) ei jostain syystä katso lastaan tämän pyytäessä. En usko, että E:llä ja S:llä tulee olemaan ongelmia häpeän tunteen kanssa.

    • onnipotkas sanoo:

      Heippa,

      Yhtä asiaa en täysin ymmärtänyt. Mistä lapset saavat tietää vauva-ajan blogistaan, mikäli se piilotetaan esimerkiksi heidän ollessaan vuoden ikäisiä? Tai vaikka tietäisivätkin sen olemassa olosta, niin mihin se vaikuttaa, kun eivät kuitenkaan pääse blogiin?

      Itse kuulin vasta yläasteella, että äiti on pitänyt meidän lapsuusajasta tiiviisti päiväkirjaa. Ja on ollut äärettömän hauska saada lukea päiväkirjasta joskus jotain valittuja paloja. Oli todella mielenkiintoista kuulla äidin ajatuksista mun ja sisaruksieni kasvusta ja kehityksestä. Meillä äidin teksteihin tallennetut muistot palvelivat kasvatuksen työkaluina mainiosti. Ei tietenkään kaikkea kaikille, eikä liian varhain! Lasta/nuorta alkaa joka tapauksessa jossain vaiheessa kiinnostaa oma identiteetti ja myös juuret, ja on tosi magea ajatus, että voisin näyttää tytöilleni valittuja paloja heidän lapsuudestaan sekä kuvin että tekstein.

      Eihän tällaiset blogit lapsille ole tarkoitettu kokonaisuudessaan mutta yhdessä niitä voidaan hyödyntää mihin tahansa fiksuuksiin. Ja jossain vaiheessa, jos/kun lapsillani on omia lapsia, veikkaan heidän lukevan tätä blogia suurella mielenkiinnolla. Toivottavasti saan olla todistamassa sitä, mikäli omille tytöilleni siunaantuu lapsia. Kaukainen ajatus, mutta tuli mieleeni, kun tuota oman äitini kuvaa katselin. ❤

      Itse katson lapsi- ja lifestyleblogeja hieman laveammasta perspektiivistä, osana nykymaailmaa, jossa ei ole enää mitään suurempaa hohtoa. Näitä on tuhansia ja näissä on kymmeniä tuhansia juttuja erilaisista lapsista. Veikkaan, että kun minun lapset ovat ala-asteiässä, he ja heidän ystävänsä pitävät jo omia blogeja ja on olemassa joku ala-asteikäistäkin nuoremmalle sopiva yhteisöpalvelu, joka toimii Facebookin tavoin. Tottakai silloin jää vanhempien ja osittain myös koulun vastuulle ohjata lapsia myös käyttämää verkkoyhteisöitä oikein ja turvallisesti.

      Olen itsekin kasvanut nettisukupolvea edustaen. Vaikkei mun lapsuudessa opetettu tietoturvallisuutta tai mediakäyttäytymistä, niin nuoruudessa opetettiin. Verkko, sen ilot ja riskit ovat itselleni tuttuja myös työni kautta ja olen pyrkinyt tekemään kaikkeni omien blogitekstien ja -kuvien käyttöoikeuksien suojaamiseksi. Kuvat ovat pienellä resoluutiolla, niissä on metatäginä nimeni ja olen suojannut julkaisut ykstyisyydensuojalisenssillä. Eli jos joku väärinkäyttöriskeistä toteutuu yllättäen, esimerkiksi joku lainaa luvatta kuviani yksityiseen tai kaupalliseen käyttöön, niin minulla on työkalut valmiina ja pystyn reagoimaan nopeasti. Mutta edelleenkään en keksi, kuka olisi niin nerokas, että esimerkiksi nyt tallentelisi täältä julkaisemiani kuvia koneelleen ja käyttäisi niitä myöhemmin lapsiani vastaan tarkoituksenmukaisesti? En siis löydä linkkiä nykyisen blogini ja lasten kasvun välille. Eri asia on, jos bloggaisin lapsistani heidän ollessaan vanhempia.

      Ja vaikka verkkoon laitettu tavara pysyy täällä pitkään, en usko, että Ellan ja Sofian seitsemän vuotta vanhat kuvat hyppäävät esimerkiksi kouluikäisenä heidän silmilleen Google-hausta, etenkin, kun blogi on suljettu ja tiedot auttamattomasti vanhentuneet. Mun on todella hankala eläytyä siihen tilanteeseen, missä tätä blogia voisi käyttää heitä vastaan ilkeissä tarkoituksissa myöhemmin. Okei, tiedän, että maailmassa on kaikenlaisia kansalaisia mutta uskon, että enemmän kiusaa tehdään juurikin niissä blogeissa, joissa lapset postaavat alasti tai puolipukeissa ja joita linkitetään kyseenalaisille saiteille eteenpäin.

      Ja vertailun vuoksi heitän ilmaan kysymyksen, kumpikohan vahvan itsetunnon omaaville lapsille on oikeasti ikävämpi kokemus: tieto siitä, että jotkut heille tuntemattomat ihmiset ovat lukeneet heistä satunnaisia lapsuuden asioita, jotka äiti on kirjoittanut juuri siitä näkökulmasta, minkä on kokenut suojelevan lapsiaan parhaiten, vaiko se, että vanhemmat kertovat ystävilleen ja perhetutuilleen lastensa intiimiasioita kahvikuppi- tai puhelinkeskusteluiden yhteydessä? Jälkimmäistä kuulee tapahtuvan jatkuvasti, mihin ikinä meneekään ja siellä hetken aikaa viettää: junassa, kahviloissa, musiikkiopistojen käytävillä, pukuhuoneissa, salilla, kaupan käytävällä, konttorilla. Kaikki nämä paikat ovat kansoitettu niillä vanhemmilla, jotka keskustelevat suureen ääneen sekä omat henkilökohtaiset että jälkikasvunsa asiat.

      Ylipäänsä, kun olen aloittanut bloggaamaan olen tehnyt useita turvallisuuteen ja yksityisyydensuojaan liittyviä valintoja. Ja olen siis blogannut jo 7 vuotta, joten tiedän bloggaamisesta jonkin verran. Olen aina pitänyt huolen siitä, ettei minun tai lasteni koko nimiä eikä henkilötunnuksia tiedetä. Meillähän on myös eri sukunimi. Lisäksi meillä on salatut tiedot niin pitkälle kun se on mahdollista. En kerro todellisia/tarkkoja päiviä tai aikoja, missä liikumme, milloin ja millä kokoonpanolla, muutamia esimerkkejä mainitakseni.

      Tässä vaiheessa, kun tytöt ovat pieniä, en koe blogin aiheuttavan heille ongelmia tahi kiusallisia tilanteita. Ja kun blogi menee kiinni, se sulkeutuu yhtä lailla heidän kuin muiden silmiltään ja korviltaan. Eri asia on, kun tytöt osaavat lukea ja ymmärtävät hieman enemmän asioista. Ei kai kukaan ilahdu siitä, että joutuu lukemaan itsestään juttuja blogista, kun niistä voidaan puhua henkilökohtaisestikin?

      Mitä tähän mediasukupolveen, moderniin tietotekniikkaan sekä yhteisöllisiin medioihin kuten juuri blogeihin ja Facebookiin tulee, niin uskon ja toivon, että meidän lapset suhtautuvat näihin yhtä luonnollisesti, kuin miten me 80-luvun alun lapset VHS-nauhureihin ja C-kasetteihin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että blogeja osataan käyttää paremmin. Tällä hetkellä niin ei vielä taida olla. Ainakin tuntuu, että nuorien keskuudessa vaikuttaa sellainen sukupolvi, jolle ei vielä ole vakiintunut netikettiä, joitain perusteita kyllä! Ei oikein tiedetä, mitä verkossa voi, saa ja kannattaa tehdä. Mutta mistäpä sitä tiedettäisiin, kun eivät vanhemmat osaa neuvoa ja koulussa ei ole ollut riittävän varhain mediakasvatuksen opetusta. Se, mitä lapset ja nuoret puuhastelevat verkossa, voi olla joilleki vanhemmille täysin tuntematon kenttä. Hyvä esimerkki on mun mielestä muutaman tutun esimurkkuikäisten keskustelut, joissa käytetään esimerkiksi läski- ja homo -nimityksiä eräänlaisina ryhmän hyväksymisen sanoina. Kun voi kirjoittaa toiselle niin tuttavallisesti, täytyy olla läheisemmissä väleissä. MElko paradoksaalista meistä aikuisista. Ei mulle tuli mieleen hellitellä ketään läskillä tai homolla, mutta faksa onkin, että olen 15 vuotta liian vanha ymmärtämään nykyteinien maailmaa.

      Uskon vahvasti, että esimerkiksi omien lapsieni tultua ala-asteikään, verkkoidentiteetin ja etenkin sen turvaamisen päälle ymmärretään enemmän. Näin ainakin haluan uskoa ja tästä näkökulmasta pyrin omat lapseni kasvattamaan. Sillä, mitä nyt teen omassa blogissani eli kirjoitan heistä ylimalkaisia juttuja ja postaan joitain kuvia, ei pitäisi olla heille hengenvaaraa. En myöskään koe kirjoitteluni uhkaavan heidän terveyttään tai turvallisuuden kokemustaan. Ylipäänsä haluan nähdä myös verkkoyhteisöissä mieluummin positiiviset kuin negatiiviset puolet. Se ei tarkoita, ettenkö tiedostaisi myös riskejä. Kuitenkin se hyvä, mitä yhteisöissä piilee, on tällä hetkellä mielessäni kirkkaampana kuin mahdollisesti, ehkä ja kenties toteutuvat ongelmat kuten verkkokiusaaminen ja identiteettivarkaus. Kieltäydyn systemaattisesti elämästä niin, että vatvoisin ja pelkäisin alituiseen niitä murheita ja huolia, jotka eivät todennäköisesti koskaan edes toteudu. Varovainen pitää olla, samoin toimia järkevästi, mutta kohtuus kaikessa, on oma linjani siihen asti, kun blogi on julkinen.

      Ja mitä häpeän tunteen syntymiseen ja iskostumiseen pieneen mieleen tulee, niin (onneksi) siihen vaaditaan paljon muutakin kuin vain ohimenevät ongelmat äidin ja lapsen varhaisessa vuorovaikutuksessa. Ja kyky tuntea häpeää suojelee onneksi meitä kaikkia erittäin tehokkaasti. Eikös ohimenevä häpeän tunne nimenomaan estä tekemästä muille pahoja asioita ja palvelee monellakin tapaa yhteiskuntakelpoista käyttäytymistä, mitä se sitten onkaan?

      Mun mielestä tässä blogissa ei ole mitään lasteni kannalta hävettävää, noloa tai nöyryyttävää sisältöä siinä kontekstissä, missä kirjoitan. Päinvastoin itse uskon, että tieto oman elämän alkutaipaleesta ylä- ja alamäkineen voi olla teini-ikäisille tai/ja varhaisaikuisikäisille lapsille erittäin mielenkiintoinen polku omaan historiaan sekä mahdollisuus syvällisempään itsetutkiskeluun. Sitähän emme tiedä – vielä! Tulen kyllä kertomaan, kuinka kävi, jahka vuodet kuluvat. 🙂

      Kiitos jo tässä vaiheessa hyvästä keskustelusta kaikille! Iloista sunnuntaita!

      -P

  8. Meri sanoo:

    Mun mielestä on tosi hienoa, kun oot kirjoitellut noita mansikkaluomikuulumisia! Niistä ei nimittäin lääkäreiltäkään saa yhtä hyvin tietoa kuin täältä…meillä tosin vasta hoitorumba alkamassa ja muutamia lääkäreitä vasta keritty konsultoimaan.

    Meille syntyi heinäkuussa kaksospojat (pari viikkoa teidän tyttöjen jälkeen) ja toisella on mansikkaluomi silmäluomessa. Tosi inhottavassa paikassa, vaikkei olekkaan mikään kovin suuri vielä. On kuitenkin alkanut painaa silmäluomea kiinni, ja poika näyttää siltä kuin sirrittäisi silmää. Tähän asti se on ollut vaan (toivottavasti vaan!) kosmeettinen haitta lääkäreiden mielestä, eikä ole vaatinut muuta kun seurantaa, mutta nyt on alkanut kasvaa niin, että olen ruvennut hoitamaan asiaa sinnikkäämmin (mitäänhän ei täällä tapahdu ellei itse aja asioita).

    Tsemppiä teille hoitojaksoihin 🙂

    • onnipotkas sanoo:

      Moi Meri!

      Ja onneks olkoon ihanista pikkuisista sekä ennen kaikkea vastatsempit teille myös. 🙂 Sulle varmaan on tää sivusto tuttu? olen itse saanut paljon näkemystä erilaisiin verisuonimuutoksiin kasvojen alueella juuri täältä.
      http://www.birthmark.org/

      Hoidetaanko teitä yliopistollisessa sairaalassa vai jossain yksityisellä?

      Nyt kun mietin Ellan hoitohistoriaa, olisi ehkä kannattanut aloittaa Propral-hoidot jo aiemmin. Mutta asia jätettiin turhaan leijumaanneuvolassa. Ei olisi ehtinyt luomi paksuuntumaan ja haittaamaan pikkuisen silmää, jos ois startattu aiemmin.

      Nyt siitä on vähän turhan kiva ottaa Sofian kiinni. Iso, punainen möntti houkuttelee tarttumaan ja saa olla tarkkana välissä, ettei se aukea uudelleen, kun kynsivät toisiaan. Oli nimittäin tosi kipeä.

      Hyvä, että ootte lähteneet hoitamaan asiaa. Itse täällä tosiaanpitää päälle painaa. Meidän kirurgi Ritva Sihvonen korosti tosi monta kertaa jo aikaisemminkin, ettäjos silmän lähelle tai kaulaan tulee uusia luomia, aloitetaan hoito heti eikä viivytellä yhtään.

      Taitaa olla niin, että betasta tiedetään hyvin lähinnä yo-sairaaloissa, joisaa keskosia on hoidettu ja joissa on eniten kokemuksia ja ennen kaikkea faktaa siitä, kuinka luomet ovat lähteneet pienenemään näillä lapsilla, jotka sitä beetaa ovat saaneet sydänvaivoihin.

      P

      • Meri sanoo:

        Kiitokset linkistä, tuolla sivustolla en ollutkaan vielä käynyt! 🙂

        Me ollaan tällä hetkellä yksityisten silmälääkärien ja keskussairaalan asiakkaina, mutta lähete pitäisi saada yliopistolliseen, eli todennäköisesti Taysiin, se on tästä lähinnä. Ajauduttiin yksityiselle, koska neuvolassa lääkäri + terveyskeskuksessa 2 eri lääkäriä eivät oikeen ottaneet asiaa muuten kuin, että ”seurataan tilannetta”. Hiukan ottaa päähän vain seurailla kun toisen silmä on kohta puoliksi ummessa! Onneksi yksityinen lääkäri sitten otti asian hoitaakseen. Tällaisia juttuja varten on onneksi vakuutus 🙂

        Ylihuomenna taas lääkäri, käydään tarkistuttamassa itse silmän tilanne. Toivottavasti luomi ei kasva sisäänpäin ja paina silmää. Se hyvä puoli selkeästi ulospäin kasvavissa luomissa sinänsä on, että niitä pystyy itse hiukan paremmin seurailemaan.

      • onnipotkas sanoo:

        Taysissa ainakin tämä rouva sihvonen on vertaansa vailla. 😀 En keksi valittamista. Ja muutenkin lasten kirralla on kovin ystävällinen ja ymmärtäväinen ote mansikkaluomipotilaisiin. Ja kun tilanne on akuutti, niin siellä pystyy hieman vauhdittamaan jonopaikkaansakin.

        Joo, tää seurataan tilannetta tuntuu usein tarkoittavan sitä, ettei asia ole niin tärkeä, jotta haluaisimme tuhlata siihen resurssejamme tällä hetkellä ja että annetaan ongelman kasvaa suureksi, ennen kuin siihen puutuaan. 😦

        – P

  9. Riitta sanoo:

    Meillä aloitettiin myös osastolla, mutta aluksi 2,5mg ja sitten seuraavana päivänä 5mg. Mun mielestä tytöllä on käynyt se punainen osa hieman vaalenemaan, sinne on tullut vaaleita pisteitä. Tosin enemmän ongelmaa aiheuttaa se, kun koko nenä on turvonnut ja luomi kasvaa sisäänpäin. Hengittäminen on välillä hankalaa ja räkä kerääntyy. Onneksi lääke menee helposti alas. 🙂

    • onnipotkas sanoo:

      Toi on kyllä kurja homma, kun sisälle kasvaa. Ellalla ymmärtääkseni oli rasvakerroksen päällä eli kasvaa ulospäin.

      Meillä alkoi samalla tavalla muutokset parempaan, niinkuin taisin kirjoittaakin… Ensin vaaleni väri ja sitten alkoo tulla niitä vaaleita polkuja. Nyt on lähtenyt myös madaltumaan ja uutta ihoa puskemaan välistä. Mutta ootellaan innolla, mikä tulos on vaikka kuukauden päästä.

      Ymmärtääkseni, jos ton hoidon ois aloittanut aikaisemmin, niin luomi ois lakannut kasvamasta jo ennen kuin siitä tuli ees noin paksu. Mutta mulle ainakin hoitava kirurgi sanoi, ettei aitä mielellään aloiteta alle 4-6 kuukauden.

      Tiedätkö plan B:n? Eli jos Propral ei tehoa riittävästi, yrittääkö ne sulkea verisuoniyhteyksiä kiurgisesti, kuten meille puhuttiin. Mutta ilmeisetsi beetan toimintaprosentit on tosi hyvä. 🙂

      Meillä kans lääke menee joko soselusikassa tai maidon kanssa yllättävän hyvin. Kyllä tyttö vähän nikottelee makua, mut sit vaan lisää lantrinkia. 😉

  10. Riitta sanoo:

    Meille sanottiin, että leikkaus on luultavammin jossain vaiheessa edessä. Tosin eihän sitä tiedä kuinka hyvin tuo nyt sitten auttaa. Ja jokaisella lääkärillä on omat mielipiteensä näissä asioissa.

    Toi soselusikka kuulostaa hyvältä keinolta, mä olen antanut ruiskulla ja sekoittanut lääkkeen veteen. Ehkäpä kokeilen kohta tuota kikkaa. 🙂

    • onnipotkas sanoo:

      Näin se taitaa olla, että jossei mikään muu auta, hoidetaan kirurgisesti. Ensin vissiin koitetaan torpedoida yliaktiiviset verisuonet, jotta ne hyytyis, jos se suinkin on mahdollistam ja seuraavaks fyysisesti poistavat suonimuodostuman. Tuolliasta Sihvonen tais selittää, kun kyselin, onko eessä mahdollisesti leikkaus vai joku muu kirurginen toimenpide.

      Juu, mä kans oon antanut ruiskulla useimmiten, mut vetänyt sinne kyytipojaks sosetta ja tyhjää, et oon saanut sekoitettua kunnolla. 🙂 Kaikki keinot sallittu näiden kanssa… Ulos se tulee joka kolmas kerta kuitenkin ja sit yritetään kerätän leualta talteen.

      Sairaanhoitaja antoi kans hyvän vinkin. Ostaa niitä Mamin tutteja, joissa on pieniä reikiä siinä muoviosassa. Samalla raottaa varovasti tuttia ja tuuttaa siitä tutin reästä ruikulla sose-lääke-vettä. Jotenkin hän piti kevyesti tuttia kiinni, ettei päässyt sylkemään pois, muttei mennyt väärään kurkkuunkaan. Kerran kokeilin kotona, mut laihalla menestyksellä.

      Joskos nää nyt sais nukkumaan. Valitsivat Padilta Partonia ja jammaavat tuossa leikkialustalla. Ei merkkiäkään nukkumisesta…

  11. Eeva sanoo:

    Moikka, meidän kohta kaksivuotias tyttö alkoi saada propralia kuusiviikkoisena, eli kyllä voi noinkin pienelle jo antaa. Hänellä luomi kasvoi myös silmän päällä, joten luomen kasvu oli pakko saada pysähtymään. Suosittelen myös aktiivista hoitoonhakeutumista, jotta luomi ei pääse kasvamaan pahaksi. Me olimme hoidossa Taysissa hematologisella poliklinikalla ja silmätautien poliklinikalla. Hoito aloitettiin hematologisella osastolla. Propral on todella pelastanut meidän tytön silmän!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Tuplaäidin tervehdys!
Voiko yhteen elämään mahtua enempää tuplia: tuplatutkinnot tuplasti kesken, tuplataaperotytöt, tuplayrittäjyys, tuplaelämä ja tuplaniskavamma? Päärooleissa meidän perhe ja mun elämä, johon kuuluu vuonna 2011 syntyneet tuplatyttäret ja aviomies. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan! - Päivi

Anna sähköpostiosoitteesi tilataksesi tämän blogin ja vastaanottaaksesi ilmoituksia uusista artikkeleista tässä blogissa sähköpostin välityksellä.

Liity 11 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: