Avautumista ja ”avautumista”


Maailmassa ei liene hienompaa tunnetta, kun tuijottaa omaa suloisesti nukkuvaa pikkunyyttiään, joka unissaankin roikkuu kaksin käsin kiinni äidin paidassa ja hymyilee tyytyväisesti refleksinomaisesti. Silmät vilkkuu luomien alla ja suusta kuuluu silloin tällöin ”yää”. Fraasi, jota molemmat toistelevat kolmannen aivastuksen jälkeen. Aina sama kaava: ensin kolme aivastusta ja viimeiseksi huokaavalla sävyllä ”yää” tai ”aee”. Siitä se puheen kehitys lähtee.

Melko taidokas tuo vanhempi tytteli. Oli onnistunut hilaamaan tuubitopin yöllä pois rintojen päältä ja lutkutti tyytyväisenä aamupalaa. Mutta näinhän se pitääkin mennä – luonnollisella tavalla. Olen ottanut tavaksi tässä kolmessa viikossa, että toisinaan jompikumpi prinsessoista pääsee perhepetiin, kun toinen saa opetella yksin nukkumista. En ole huomannut vastareaktioita tai hankaluuksia nukuttaa perhepeteilyn jälkeen omaan sänkyyn. Pienempikään ei ole enää rintariippuvainen. Kenties se johtui stressistä, mikä sairaalassa oli. Tuotiin rinnalle ja vietiin heti syömisen jälkeen pois, koska sänky oli niin kapea, ettei siinä uskaltanut sektiohaavan ja vauvan kanssa pyöriä. Surullista.
Kuulemma v. 2016 valmistuvaan lasten ja naisten sairaalaan tulee leveät perhevuoteet. Ja hienot varustellut synnytyssalit. Saleista puheenollen löysin mieheni kännykästä aarteen: kuva synnytyssalista. Olin kuulemma itse vaatinut ottamaan. Mitään en muista moisesta vaatimuksesta.

Sen ikäväkseni muistan, että sali oli 80-luvun keltainen huone, jossa oli iskälle kivikova kiikkutuoli sekä 2000-luvun alun laatulukemista, Seuroja ja Apuja. Sälekaihtimia ei saanut pistää auki, vaikka anelin. Olisi ollut kiva nähdä kaunis aamuaurinko, joka alkoi paistaa neljän viiden väliin. Kaiken kaikkiaan tosi aavemainen paikka.

Kaikki varoittelut kymmenistä ihmisistä salissa oli aivan palturia. Siellä oli yksi kätilö koko alun aikana (00.30-05.30) ja vasta kun tarjontaongelmaa alettiin epäillä, tuli paikalle synnytyslääkärini (ihana ihminen) ultrauslaitteineen. Olin siis äärimmäisen tylsistynyt nuo viimeiset tunnit siellä salissa, kun odotin, milloin päästään ponnistaan. Mies taisi odottaa samaa yhtä malttamattomana. Leikkaussalissa jengiä sitten oli kuin pipoa.

Siinä vaiheessa, kun lekuri teki sektiopäätöksen (n. Klo 6), iski sitten v*tutus ”turhasta työstä” sekä pakokauhu ajatuksesta, että mun pitäis nousta istumaan keilapallot haaroissa, maata vieraalla tyynyllä, riisua oma synnytys(mini)hame ja pungertaa itseni leikkauspöytäkompleksille. Ratkaisut löytyy, kun on pakko: mies leikkasi teatraaliseen ER-tyyliin paidan päältäni kynsisaksilla (koomista sinänsä, että kätilö vastusteli minarin tuhoamista viimeiseen asti ja mä vakuutin, että se maksoi euron HM:ssä) ja jotenkin onnistuin lysäyttämään itseni leikkaussalin lavitsalle puoliryömien. Ja sain ottaa mukaan oman tyynyn ja pidellä itse niskaani siirtymisen ajan. Uskomattoman hienoja ihmisiä Taysin sektiosalissa, kun ymmärsivät tän niska- ja hermovamman ja kunnioittivat mun älyvapailta kuulostaneita pyyntöjä. 🙂

jossain vaiheessa aloin maalailla kauhukuvia puuduteaineherkkyydestäni, joka aiheuttaisi koko rintakehän puutumisen ja hengittämisen vaikeuden. Osittain kauhukuvat toteutuivat, mutta koska anestesialääkäri oli tiesi mun hermovammasta, hän oli salissa pidempään valvomassa tilannetta. Myös hoitsut tarkkailivat tehostetusti koko ajan.

Avautumisvaihe ei ollut millään tavalla kuoleman karsea, kuten peloteltu, vaan lähinnä kärsivällisyyttä harjoittava. Ahdistavaa oli paine hanurissa, mitä ei saanut pois millään ilveellä. Hnuomattavasti hirveämpää tosin olivat ne pari tuntia pommisuojaa muistuttaneessa tarkkailuhuoneessa sekä kaks ekaa reissua vessaan kahden hoitajan tukemana. Ja luonnollisesti turhia reissuja, kun katetri oli ollut hyvän aikaa. Tulipahan venyteltyä haavaa! 😉

Tarkkiksessa hyvää oli se, että näin vihdoin mieheni ja vauvat, jotka poistuivat leikkaussalista toiveestani välittömästi syntymän jälkeen, jotta lapset pääsivät iskän syliin ja iskä näkisi pikkuisten punnitukset ja puhdistukset. Mieheni ilmettä ei voi sanoin kuvata, kun hän istui tarkkailuhuoneessa kahden sairaalalaatikkosängyssä tuhisevan vauvan kanssa. Varmaan molemmilla meillä yhtä epätodellinen olo lähes vuorokauden valvomisen jälkeen. 🙂

Ja voi jumankeuta sitä epiduraalikatetria, joka jätettiin selkään leikkauksen jälkeen. Pehmeä sänky, löysä ranka ja katetri eivät sopineet yhteen. Jalat oli semipuutuneina 24/7 koko synnytyspäivän 12.7. Eli tunto palasi, voimat ei. Vaadin jättämään kipupumpun pois leikkausta seuranneena päivänä (ja koska kipupumppuhuoneessa ei saanut käyttää puhelinta). Ei tuntunut hirveen kivalta olla ilman mutta mieluummin kivut kuin jalkojuen tunnottomuus, joka oli masentavaa. Kipuun onneksi turtuu ja sitä pystyy mielellä hallitsemaan.

Näin jälkikäteen ajatellen olen miettinyt, että joku voima taisi puuttua peliin, kun sektioon mentiin. Väistämättä ajattelen jälkiviisaana, että tällä kropalla ois pitänyt valita suunniteltu sektio muutenkin. Vaikka lantio on samalla tavalla kookas kuin Forresterin Ridgen hartiat, niin koko alakroppa oli lysyssä 16 kilon kantamisesta, että alatiesynnytys ois voinut tehdä pahaa jälkeä lantiopohjaan, jossa ligamentit on löysät. Maalikkona veikkaan, että pinnalliset vatsalihakset on helpompi kuntouttaa kuin lantionpohjan kori, mikäli asiaa ajattelee puhtaasti MUN anatomian, fysiikan ja tervedystaustan näkökulmista. Tiedän, turha miettiä jälkikäteen. Luonto hoiti.

Vielä palatakseni Taysin saliin: oksitosiinitippa-annostelija piippas säännöllisesti ja toisessa kädessä oleva verenpainemittari huristeli joka viides minuutti. Parhaimmillaan minuutin välein tulleet supistukset rytmitti edellisiä, mutta eipä niistä juuri iloa ollut, kun vauva ei ollut lähtenyt laskeutumaan. Näin luki synnytyskertomuksessa. Kätilö vähän huijasi mua, kun hän toisteli ponnistusten aikana, että ”hienosti tulee ja lisää voimaa”. Paskanmarjat, meni täydestä – ammattilainen. 😀

Sellainen pakko kertoa, että mulle ei missään vaiheessa tullut oloa, ettenkö pystyis synnyttämään. Myöskään elokuvamaista karjuntaa tai hysteeristä itkuraivaria ei esiintynyt. Aave Mariaa taisin lauleskella latinaksi rauhoittaakseni itseäni. Päällimmäisenä tunteena oli koko ajan jatkuva odottaminen ja pelko siitä, että miten ihmeessä saan henkisen ponnistusmoodin päälle, kun olen torkkunut horkassa kokovartalopuudutettuna viimeiset tunnit, enkä muistanut ottaa saliin musiikkia ja olin jättänyt kännykkäni 4A-osastolle, josta lähdettiin saliin kiireellä.

Lasten voinneista en osannut huolehtia, koska heillä oli pinnianturit päissä, minä kuulin ja näin jatkuvasti heidän monitorinsa ja lisäksi he olivat elinvoimaisia ja ennen kaikkea täysiaikaisia (38+4). Lisäksi he olivat pusseissansa 01 asti, ennen kuin kalvot puhkaistiin. Luulin, että puhkaisivat vain A:n kalvot mutta synnytyskertomuksen mukaan molemmat oli puhkaistu, ja syntymään meni siitä 5 tuntia 41 minuuttia.

jutun pointti… Haluan rohkaista kaikkia synnyttäjiä avoimuuteen ja aktiivisuuteen. Mitä enemmän tietää asioista sairaalaan mennessä, sen helpomman homma hoituu, mikäli ei ole stressaavaa tyyppiä. Toisissa liika tieto voi lisätä tuskaa. Ja siinä vaiheessa, kun uskoo tietävänsä lääkäriä paremmin, tulee ongelmia. Kätilöiden kanssa voi vähän kinata, koska he tuntuvat vetävän samalla peruskaavalla kaikkien kanssa. Onneksi mulle sattui kätilö, joka arvosti samoja asioita. Taysissa nuo on kovanluokan ammattilaisia, ettei tullut mieleenkään kyseenalaistaa heidän päätöksiään, vaikka sainkin kertoa oman mielipiteeni ja muistuttaa niskasta ja hermostosta aina, kun siihen oli mielestäni aihetta.

Ehdottomasti synnytyksen ahdistavin osuus oli paine häntäluussa sekä jatkuva nouseminen/laskeutuminen kivikoville tutkimuspöydille jättimahalla ja tällä niskalla. Nyt aika on kullannut muistot, ja asioista voi kirjoittaa tällain rationaalisesti. Tytöt on ”jo” 18 päivää ja sektiopäiväkin on pelkkää epämääräistä sekasotkua, johon jälkikäteen lukemani synnytyskertomus sekä blogimerkinnät (joita en edes muista tehneeni) antavat ryhtiä.

Ja lopputulos on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa ja se verhoaa allensa kaiken murheen, kivun ja tylsistymisen.

Mainokset
Kategoria(t): Kaksosten arki, Odottajan arki, Pelot ja uhkakuvat, Raskauden jälkeinen kuntoutus, Sairaalassa, Sektio eli keisarileikkaus, Synnytys, Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Tuplaäidin tervehdys!
Voiko yhteen elämään mahtua enempää tuplia: tuplatutkinnot tuplasti kesken, tuplataaperotytöt, tuplayrittäjyys, tuplaelämä ja tuplaniskavamma? Päärooleissa meidän perhe ja mun elämä, johon kuuluu vuonna 2011 syntyneet tuplatyttäret ja aviomies. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan! - Päivi

Anna sähköpostiosoitteesi tilataksesi tämän blogin ja vastaanottaaksesi ilmoituksia uusista artikkeleista tässä blogissa sähköpostin välityksellä.

Liity 11 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: