Hei hörökorva, sä oot ruma!


Seurasin lapsuudestani asti ystäväni elämää hörökorvaisena. Koska hänellä oli aina ollut hörökorvat, en osannut pitää niitä poikkeavina tai kiinnittänyt asiaan sen suuremmin huomiota ennen kouluun menoa. Vasta koulussa kaveriani alettiin kiusata korvistaan, ja tajusin itsekin, ettei tarvitse olla kovinkaan erityisen näköinen, jotta voi joutua silmätikuksi. Aina riittää heikolla itsetunnolla varustettuja idiootteja, jotka pönkittävät omaa paremmuuttaan sortamalla heikompiaan. Erilaisuus pelottaa, erilaisia ihmisiä pidetään uhkana ja heidät suljetaan pois ”normaalin” ja ”tavallisen” rajojen sisäpuolelta. Heistä tehdään ulkoryhmää, koska ”hehän eivät ole niinkuin me muut”. Ominaisuuksilla sinänsä ei ole mitään väliä, sillä kiusaamista tapahtuu mihin tahansa perusteluen. Ratkaisevaa voi olla pukeutuminen, erityispiirteet ulkonäössä tai etsinyys mutta yhtä hyvin harrastukset, perhetausta, koulumenestys tai sosiaaliset suhteet. Kiusaajat löytävät oikeutuksen kiusaamiselleen aina, valitettavasti, eikä silloin auta kiusaamisen aiheuttavien tekijöiden eliminointi. Aina löytyy uusia kiusattavia, harmi.

Ulkonäköön perustuva kiusaaminen tuntuu yleisimmältä, ja sitä huomaa kaikkialla, ei pelkästään kouluissa. Toisinaan olen miettinyt, leikkauttaisinko omien lasteni hörökorvat, mikäli he geenimutkan kautta sellaiset saisivat syntymälahjanaan. Entäs muut näkyvät erilaisuudet? Ehkä pitäisi kysyä, miksi en? Jos pieni ja simppeli kirurginen toimenpide voi ehkäistä kiusatuksi joutumisen, rikö vanhempien tehtävä ole tehdä parhaansa lastensa eteen? Mikäli tietää, että lapsi joutuu silmätikuksi korviensa takia, ongelman voi ratkaista jo etukäteen, vai voiko?

Itselläni tällaisiin toimiin ryhtyminen tarkoittaisi lapsen edun mukaan toimimista. Mikäli korvat leikkautetaan siksi, ettei vanhempi kestä lapsen erilaisuutta, motiivi on minulle väärä. Tai jos pelkona on oman energian valuminen hukkaan, kun lapsen mahdollista kiusaamista tai negatiivisia tunteita joudutaan purkamaan kotona ja koulussa, ollaan edelleen hakoteillä – minun maailmassani. Joku toinen voi ajatella toisin. Käänteisesti, onko lapsen etu, että hän pääsee elämässään mahdollisimman helpolla, mikäli vanhemmat eliminimoivat kaikki mahdollisesti negatiivisia tunteita ei epävarmuutta synnyttävät tekijät kuten hörökorvat, joiden voisi ajatella olevan osa lapsen identiteettiä? Missä menee ylipäänsä raja? Onko teini-ikäisen silikonitoive yhtä oikeutettu kuin taaperoikäisen hörökorvienleikkaus? Voidaanko olettaa, että teini-ikäisen itsetunnon ja arvokysymysten pitäisi olla jo niin kehittyneitä, että hän pärjää erilaisuutensa kanssa vahvan itsetunnon ansiosta? Mistä ylipäänsä tiedetään, että hörökorvaiselle tulisi ongelmia kouluikäisenä? Onko kyse vanhempien heikkoudesta, peloista ja itsetunnosta vai oikeasti lapsesta?

Paljon vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole oikeaa vastausta. Moraali- ja etiikka ovat juuri siksi niin kiinnostava sektori, ettei yksiselitteisiä tulkintoja ole. Sen tiedän, että suurin osa vanhemmista haluaa lapsilleen parhaan mahdollisen elämän, tarkoitti se sitten hörökorvaleikkaukseen menemistä tai korvien kanssa vahvalla itsetunnolla elämistä. Valitettavasti itsetunnollakaan ei aina tässä maailmassa pärjää, koska kiusattavaksi joutuminen ei ole välttämättä mitenkään oikeutettua tai oikeutus haetaan täysin epärelevanteista asioista ja ilmiöistä.

Mitä mieltä muut on? Onko kokemuksia hörökorvien paranteluleikkauksista? Entä muista kiusaamiseen liittyvistä tilanteista?

Mainokset
Tagged with: , , , , ,
Kategoria(t): Arkista avautumista, Äitiydestä, Odottajan arki, Pelot ja uhkakuvat, RV 9-14, Tunteita ja tuoksuja, Uncategorized
One comment on “Hei hörökorva, sä oot ruma!
  1. ess sanoo:

    haluisin hörökorvaleikkauseen D: vaikka ei olekkaan kiusattu mutta en ole ikinä näyttänyt korviani kellekkään:d

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Tuplaäidin tervehdys!
Voiko yhteen elämään mahtua enempää tuplia: tuplatutkinnot tuplasti kesken, tuplataaperotytöt, tuplayrittäjyys, tuplaelämä ja tuplaniskavamma? Päärooleissa meidän perhe ja mun elämä, johon kuuluu vuonna 2011 syntyneet tuplatyttäret ja aviomies. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan! - Päivi

Anna sähköpostiosoitteesi tilataksesi tämän blogin ja vastaanottaaksesi ilmoituksia uusista artikkeleista tässä blogissa sähköpostin välityksellä.

Liity 11 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: